Kielikoukeroita

Luin Aamulehteä, jossa kommentoitiin suomen kielen asemaa niin maailmanpolitiikassa kuin kansallisessa pakkokielivalinta-keskusteluissakin. Suomen kielellä ei ole asemaa. Pieni maa, joka on taistellut olemassaolostaan suurvaltaa vastaan, ei puolusta omaa kieltään. Säälittävää.

Nostin aikoinani äläkän, kun silloisessa opinahjossani puhuttiin kansainvälistymisestä ja englanninkielisestä koulutusohjelmasta. Jupisin, miten kaikkeen on mentävä mukaan ja vieläpä kielipuolena. Ihmisen ajattelu kärsii, kun ei voi ilmaista tuntemuksiaan äidinkielellään.

Silloin totesin jurnutukseni olevan pelkoa uutta kohtaan. Nyt en pelkää, koska tiedän. Osaan englantia armealiaasti ajatellen kohtuullisesti, tulen toimeen. Synnynnäinen hauskuuteni, puheeni sävyt ja syvimmät tuntoni jäävät keskustelukumppaniltani paitsi, kun vaihdan vieraaseen kieleen. Kehityn koko ajan, vaan siitä huolimatta – suomi on äidinkieleni, minuuteni pohja. Kieli on arvokkainta omaisuuttani.

Kansainvälistyminen on hyvä asia. Meillä on paljon opittavaa muualta. Eniten voimme ottaa oppia siitä, miten eri kansat arvostavat omaa kieltään ja kulttuuriaan. Suomenkin kielivähemmistöt ruotsinkielisistä saamelaisten kautta viittomakielisiin nousevat barrikadeille vaatiessaan oikeutta omaan kieleensä, oikeuteensa olla omanlaisiaan. Itse olen etulinjassa puoltamassa suomen kielen käytön oikeutta niin opinnoissa, työelämässä kuin vapaallakin.

Olemme edenneet uksesta oveen ja olvista olueen sitten 1500-luvun. Osaan englantia, välttävästi ruotsia, auttavasti saksaa. Kielivalikoimaani kuuluu myös savo ja suomalainen viittomakieli. Viittomakieli on tuonut visuaalisen ulottuvuuden suusanalliseen kanssakäymiseeni, savon murre vivahteikkaan ilmaisun. Vieraat kielet terävöittävät jokaisen käyttökerran jälkeen, miten erilaisiin asioihin kansojen kulttuuri rakentuukaan. Se on rikkautta, jonka soisi jatkuvan ja kehittyvän. Myös suomeksi.